Tässä tämä, kun lupasin laittaa. Nauttikaapa, eikös vain olekin aika perusteellinen mallinnus rumpujen paukuttelusta tuo lätky?

Nämä uudet keräilykortti- ja pelihallipelien yhdistelmät vetivät todellakin minua puoleensa tokiolaisissa pelihalleissa. Ikävä kyllä kielimuurin (en osaa lukea sanaakaan japania ) ja verrattain korkean aloitushinnan takia (1000 jeniä aloituspakasta, 200 jeniä pelihallin tallennuskortista ja 200 jeniä per peli eli noin 9 euroa ekasta pelistä) estivät minua tyyppaamasta näitä pelejä, joten tyydyin vain katsomaan vierestä.

Lue koko blogimerkintä »

Vierailin useissa japanilaisissa pelihalleissa DiGRA 2007 -konferenssimatkallani viime viikolla. Sieltähän löytyikin monia mahtavia pelikoneita, joita en ole Suomessa nähnyt: erilaisia musiikkipelejä, verkotettua mechisotaa, yhdistettyjä keräilykortti / tosiaikastrategiapelejä (myös urheiluteemalla) ja myös huvipuistoista löytyviä “nosta itsellesi söpö lelu (tai muovifiguuri pornahtavasta opettajasta - aikamoinen yllätys minulle) kömpelöllä nosturijutulla” -laitteita.

Musiikkipelejä näin koko Konamin Bemani-sarjan: GuitarFreaks V4:n (alkuperäinen kitarasankaripeli ??), DrumMania V4:n ja Beatmanian. Lisäksi jokaisessa hallissa oli useampikin Lost in Translation-elokuvassakin näkynyt Taiko no Tatsujin -laite (löytyy myös PS2:lle, tosin muovinen pieni rumpu ei vedä vertoja pelihalliversion valtaville Taiko-rummuille).
Lue koko blogimerkintä »

Törmäsin vasta juurikin Ball of Bastardsiin. Kyseessä on jalkapallon MM-2006:tta varten tehty flash-kokonaisuus, joka käsittelee jalkapalloilun ympärillä pyörivää väkivallan kulttuuria. Tehokeinoina käytetään satiiria, mustaa huumoria ja Terry Gilliamin surrealististisia Python-animaatioita muistuttavaa kuvamaailmaa. Ja tietenkin minipelejä.

Kokonaisuus on hämmentävä, mutta tämä lienee ollut tarkoituskin. Minipeleistä kaksi käyttää hyvinkin tuttuja pelimoodeja; Wall of Justicessa ammutaan jalkapalloja kohteisiin, hiiri liikuttelee tähtäintä, kun taas Frank’s Superspitterissä ammutaan sylkeä säätämällä hiirellä ampumiskulmaa ja hiirennapinpainalluksella syljen lähtönopeutta. The Piercing Shriek sen sijaan omaa omintakeisen kontrollimetodin: minipelissä huudetaan solvauksia tuomarille mikrofoniin (tai no, vihelletään ainakin). Lisäksi mukana on 3d-laseja vaativia palapelejä yms.

Audiovisuaaliselta ilmeeltään Ball of Bastards poikkeaa mukavasti valtavirrasta. Sisältö tekee sen myös tutustumisen arvoiseksi; on hienoa, ettei tässä ole tyydytty saarnaavaan tyyliin. Toisaalta voi miettiä, tuoko tämäkään esitystapa ongelmia esille ajatuksia herättävällä tavalla. Itse minipelien parissa ei aikaa kuitenkaan saane kovin paljoa kulumaan: luulisin, että useimmille Ball of Bastards jää kertakokeiluksi. Hyvä tapa polttaa puoli tuntia siis.

Ensimmäiseksi blogiteemaksi olen valinnut IGF-finalistipelien arvostelusarjan. Independent Games Festival on indie-pelikehittäjien tapahtuma, joka järjestetään vuosittain Game Developers’ Conferencen yhteydessä. IGF:n pääasiallinen anti on vuosittaisten indie-pelipalkintojen jako. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin maaliskuun alussa San Franciscossa.

Seuraavien viikkojen aikana käyn läpi niin monta eri kategorioiden voittajaa ja finalistia kuin vain suinkin ehdin ja kirjoitan peleistä arvostelut tänne blogiin. Liitän myös linkit arvosteluista tähän viestiin. Voitte itsekin käydä katsastamassa finalistien listaa IGF:N sivuilla.